Snadisti tietoa vihtahoususta ja minusta
Juhannustuutin aka vihtahousun tarina lyhyesti
Juhannustuuti, vanha vihtahousu, on alter egoni. Se ei ole sama käsite, kuten perinteisissä kansamme tarinoissa, joissa vihtahousu esiintyy kiertoilmaisuna pirusta, vainoajista, sielunvihollisista tai pedoista. Meidän perheemme ymmärtää tämän hahmon pikemminkin lasten ystävänä, suojelijana ja kiltteyden perikuvana. Hahmo syntyi vuonna 2006 juhannuksena. Tyttärille piti saada toimitettua toivotut kesälelut ja uimarenkaat jotenkin jännittävällä tavalla ennen lomaviikkoamme vuokramökillä. Syntyi ystävällinen ja rakastettava peikko, jota odotettiin jokaisena kesänä saapuvaksi. Samalla syntyi vuosia kestänyt perheemme sisäinen kesäperinne täällä kantahämäläisen metsän siimeksessä.
Lapset saivat ennen juhannusta huudella metsään toiveitaan ja jättää kannon nokkaan toivomuslistojaan. Lapset olivat kohtuullisia, eivätkä koskaan toivoneet mitään, joka olisi mennyt överiksi. Juhannusaattona ilmestyi sitten tuo peikkomainen hahmo. Se mölisi jotain käsittämätöntä, vihtoi itseään koivun oksilla ja jätti ystävällisesti lahjanyytit nurmikolle. Sitten se painui takaisin metsän siniharmauteen.
Kun eräänä juhannuksena hiippailin kellariin pukeutumaan Juhannustuutin asuun, oli asukokonaisuudesta kadonnut pitkät housut. Aikaa ei ollut, joten livahdin kellarin ovesta ulos pelkät lyhyet kalsarit jalassa viemää skideille juhannusnyssäkät. Matkan varrella tungin kalsareihini koivun oksia. Epäonnekseni pöllähdin suoraan nokkospuskaan juuri ennen kuin lapset huomasivat minut. Sen juhannuksen muistan! Muilla aikuisilla oli tietysti hauskaa, kun heille selvisi tämä nokkospuskatoilailuni. Naamallani oli nokkosen polttelusta johtuva irvistys päällä koko juhannusyön – jopa silloinkin, kun omasta mielestäni hymyilin. Tämä saattoi olla yksi syy, miksi tämä sarjakuvasankari on tuollainen kuin nyt sattuu olemaan.
Metsästä kuuluneet puiden ja eläinten aikaansaamat rasahdukset saivat pitkin kesää oivallisen mielikuvituksen omaaville lapsille muistumia Juhannustuutista. Joskus he olivat näkevinänsä vilauksen siitä pensaiden ja puiden takana. Lapset rakastivat tätä kilttiä ja mystistä peikkoa ja tunsivat omassa metsässään sen takia jotain erityisyyttä. Se toi myös sinne turvallisuuden tunnetta.
Nyt ei Juhannustuuti ole viime juhannuksina näyttäytynyt enää tosielämässä, koska tyttäret ovat kasvaneet isoiksi, mutta hahmo jatkaa seikkailujaan paperilla.
Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1973. Piirtelin ensimmäisiä sarjakuvia 10 -vuotiaana omaksi ilokseni mummon mökillä Urjallassa. Mummo oli tuonut lääketehdas Orionilta paperia, joka kelpasi piirtämiseen ihan ok. Tarinoiden keksiminen oli jo pikkupoikana hauskaa. Kuten useat muukin ikäpolveni kasvatit, pidin Tex Willeristä ja Lännensarjakuva Hopeanuolesta. Sitten oli nää muut perusjutut, kuten Asterix, Tintti ja Aku Ankka.
Yksi suurimpia idoleitani on suomalainen Erkki Tanttu. Toinen Idolini on ruotsalainen taidemaalari Carl Larsson. Hänen akvarellinsa on häkellyttäviä, varsinkin kun niitä on nähnyt joskus luonnossa.
Nykyisiä sarjakuvapiirtäjiä, joita diggaan on paljon. Jengi piirtää nykyään niin hyvin. Miia Paloniemen ”En vaan osaa” -sarjakuvablogi ja Pertti Jarlan Spede innosti minut perustamaan oman sarjakuvablogin. Piirrän tätä niin kauan kun se on hauskaa.